maanantai 20. maaliskuuta 2017

Elonmerkki ja uudet kengät


CampaCaminossa on ollut hieman hiljaisempaa viime kuukaudet. Vuorotteluvapaani loppukuukaudet menivät sellaista haipakkaa, että ne ovat jo hieman puuroutuneet päässäni. Laukkasin erilaisissa blogitapahtumissa CampaSimpukan tiimoilta ja stressasin työpaluuta niin, että pääsin normaaliin vuorokausirytmiini, nukkumaan viimeistään yhdeksältä eikä unta ollut enää viiden jälkeen saatavilla.

Talvi on ollut melkoisen laimea, ei kovia pakkasia pitkiä aikoja, ei paljon lunta. Vielä 10 vuotta sitten olisin pitänyt tällaista talvea surkeana, mutta nykyään se on oikein mieleeni. Mitä vähemmän lunta, sitä parempi. Tosin vähälumisuus ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla jäistä ja liukasta. Sitä on kyllä ollut. Niinpä käveleminen on jäänyt aika vähiin. Tähän perään muita tekosyitä pitkä liuta. 

Nyt alkaa kuitenkin olla se vaihe vuodesta, jolloin valoisuus on lisääntynyt merkittävästi ja teiden posket sen verran sulaneet, että työmatkaakin voi pian alkaa kävellä sekä valoisassa, että ilman jäisiä vaaranpaikkoja. Käytän kyllä meikuissani nastoja, mutta osa työmatkasta on niin vaarallinen talviaikaan, etten halua ottaa riskejä jäädä auton alle. 

Meikuista päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin meikkuihin. Nuo syksyllä 2014 ostamani kengät ovat olleet aivan ihanat. Ostin ne Partioaitasta ja olin kyllä täydellisen tietämätön, millaiset minun kannattaisi ostaa ja ennen kaikkea minkä kokoiset kengät tarvitsisin. Totuttelin kenkiin ennen caminoa noin yhden caminon verran ja ensimmäinen satanen oli kyllä ikimuistoinen. Olin melko varma, ettei koko hommasta tule yhtään mitään. Mutta tuli ja hyvä tulikin. Kävelin Meindleilla caminon viime keväänä ja sen lisäksi reilun viikon Dorsetin jaloittelun elokuussa. Sen lisäksi meikut ovat jalassani aina, kun vain viitsin sitoa nauhat kiinni. Jos olen sitäkin laiskempi, sujautan UGGit jalkaani. Niin hieno lady minä olen. 

Jo caminolla tulin siihen tulokseen, että kenkäni olisivat voineet olla puoli numeroa isommat. Tykkäsin käyttää aika paksuja villasukkia kengässä ja pitkillä laskuosuuksilla, joita caminolla riitti, varpaat olivat hiukkasen liian tiukkaan kenkien kärjissä. Pärjäsin kuitenkin ihan hyvin ja caminon jälkeen kengät saivat hyvän pedikyyrin ja vahauksen. 

Muutama kuukausi sitten huomasin, että vasemman kengän sisäsyrjässä näkyy aika selkeä vekki nahassa juuri siinä kohdassa missä kenkä taipuu tuhansissa ja tuhansissa askelissa käytön myötä. Tiirailin sitä läheltä ja hyvässä valossa ja minusta se näytti pieneltä murtumalta. Kävin sitten suutarilla käyttämässä kenkiä ja tutkimme niitä yhdessä tovin. Kyllä, kengässä on nahassa murtuma ja itseasiassa toisessa kengässä on myös, se on vielä vähän pienempi tässä vaiheessa. Suutari oli sitä mieltä, ettei hän voi tehdä kengälle mitään. Sitä ei voi ommella, koska eri kerrokset saisivat siinä neulanpistoja, eikä siihen mitään muutakaan oikein voi taikinoida. Syy murtumaan on yksinkertainen: kenkäni ovat olleet liian vähällä rasvauksella.

Nyyh, olen itseeni oikein pettynyt. Luulin, että olen hoitanut kenkiä tarpeeksi, rasvannut monet kerrat ja kuivannut kunnolla. Luultavasti se caminon moniviikkoinen päivittäinen pinnan kertakaikkinen kastuminen ja kuraantuminen ovat olleet se, mikä aiheutti nahan väsymisen. Varsinaista reikää kengässä ei ole, mutta en lähtisi enää niillä pitkälle matkalle. Caminon aikana meillä ei ollut rasvaamiseen oikein mahdollisuutta, hyvä kun kengät olivat aamuksi pinnastaan kuivaneet. Mutta olisi silti pitänyt hoitaa paremmin, sen minkä olisi voinut. Kuraa oli usein aika hankala saada kengistä pois, ei sitä viitsinyt hostellien kylppäreissä sotkea mutaisten kenkien kanssa ja albergueissa kengät piti usein jättää ovenpielen kenkähyllyyn ja toivoa parasta. 

Suutarilla käynnin jälkeen menin suoraan Partioaittaan ja sanoin, että tarvitsen uudet meikut. Ja tällä kertaa puoli numeroa isommat. Myyjäkin tarkasteli vanhoja kenkiäni ja oli samaa mieltä suutarin kanssa, murtuma on sellainen ja sellaisessa paikassa, että tavallisessa arkikäytössä niillä kävelee kyllä vaikka 10 vuotta, mutta oikealle vaellukselle ei kannata lähteä, jos haluaa pitää jalkansa kuivina. Ymmärrän tietysti sen, että myyjä mielellään myy, mutta kyllähän tuon itsekin ymmärtää. Caminon tapaisella matkalla kengät ovat aivan ykkösasia mitä tulee varusteisiin ja kenkiin täytyy voida luottaa. Toisaalta kenkieni pitää voida luottaa minuun, kyllä ne kestävät pitempään, jos hoidan niitä kunnolla. Sen nyt lupaan itselleni ja Meikku II:lle, I won't let you down!

Seuraava vaihe on suojata kengät ennen käyttöönottoa. Kunnon suihkutus suoja-aineella, vuorokauden kuivatus ja sitten oikein ylenpalttinen rasvaus, joka vie kengistä nupukkimaisen pinnan, mutta on välttämätöntä. Sitten vaan kävelemään. Mielenkiintoista nähdä onko prosessi samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en ollut lainkaan tottunut kävelemään vaelluskengillä. Vai pääsevätkö nilkkani nyt helpommalla? Palaan asiaan, kun kokemuksia kertyy. 

Musiikkimakuni ei ole parantunut, kuuntelen edelleen roskacountrya. Minulla on pitkä lista kappaleita, joita en ole linkannut tänne. Yksi tämänhetkinen suosikkini on Keith Urbanin Blue ain't your color. Kuulin tämän kappaleen ruoanlaiton lomassa joitakin aikoja sitten ja olin ensin vähän, että mikä tuo tyyppi on neuvomaan ketään naista värivalinnoissa, mutta kyse olikin muusta. Katsoin videon kappaleesta vasta nyt tämän postauksen kirjoittamisen yhteydessä. Onpa se ärsyttävä! Ja tuo Keith voisi todellakin jo vaihtaa hiustyyliä. Oletteko samaa mieltä? 

8 kommenttia:

  1. Ihana kuulla sinusta tämän aiheen tienoilta myös :) Kuulostaa kyllä pahalta tuo kenkien murtuminen. Mä olen vielä patalaiska hoitamaan noita joten klup... Kenkien koosta. Mulla oli kovin isot kengät lähtiessä ja mikään koko ei vissiin olis helteellä riittänyt. Ongelmana on sitten kantapäät jos ihan liian isot otan. Mutta mä olen ny vissiin päätyny kenkiin joissa kangas joustaa. Ihania kilometrejä numero kakkosten kanssa :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ei ole kyllä hyvä myöskään, jos kantapää nousee. Otin nyt puoli kokoa isommat, toivottavasti oli oikea päätös. :) Kiva kuulla sinusta myös, olen lukenut niitä facebook-päivityksiäsi. Tulee vaan niin haikea olo, kun lukee muitten tämän vuoden suunnitelmista ja omia vanhoja juttuja ei melkein meinaa voida lukea, kun niin haluaisin uudelleen caminolle. Mutta milloin ja minne, ehkei tänä vuonna kuitenkaan.

      Poista
    2. Ettekö te menekään tänä vuonna sitä portuguesea? Luulin että meillä oli molemmilla sama suunta, eri aikaan kesästä vaan?

      Poista
    3. Ja se piti vielä sanomani että mun kengänkoko kasvoi caminon myötä lopullisesti. Olen saanu vaihtaa lenkkaritkin :O

      Poista
    4. Voi olla, että tämä vuosi jää väliin lomien sijoittumisen takia. Mutta ihan varma se ei ole vielä. Mennään kyllä toukokuussa kahdeksi viikoksi Portugaliin, haluan hieman vilkuilla caminoreittiä samalla, miltä se näyttää. Myös Norte ja Primitivo ovat alkaneet kiinnostaa.

      Muuten, luulen minunkin jalkani kasvaneen caminosta! Vai onko se jonkunlaista levahtamista? :D

      Poista
    5. Jep, luut levähtäneet :D Kaks viikkoa mekin aateltiin käyttää, ei miehen lomat veny enempään. Mähän tosin voisin mennä koska vaan, on ollu mietinnässä kaikenlaista (mutta vasta mietinnässä). Nuo kaksi jäävät multa varmaan väliin, korkeita paikkoja ainakin toisessa liikaa. Mies sen sijaan Nortea katteli seuraavaksi :) Saahan näitä suunnitella ja pyöritellä mielessään, sitä ei aina tiedä miten lopulta tulee sitten oikeasti mentyä. Sen tietää sitten kun jalka oikeasti astuu polulle ;)

      Poista
  2. Kivaa että kevätaurinko herätti sut kirjoittamaan! Minullakin on nyt neljäs viikko menossa töissä vuorotteluvapaan jälkeen ja onhan sitä saanut rauhallisille yöunille hyvästit heittää. Ensimmäisellä viikolla tosissaan jännitin, oliko kaikki unohtunut, mutta kyllä se siitä. Oikeastaan huomaan saaneeni paljon uutta virtaa kävelytreenauksen ja ulkoilun myötä. Työkavereita on myös ollut mukavaa tavata. Caminolle on kyllä taas ensi vuonna päästävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on nyt kaksi kuukautta töitä takana, tai 8 viikkoa tarkalleen. Ekat nelisen viikkoa meni harjoittelun merkeissä, mutta nyt jo omillaan pakertanut toiset neljä viikkoa. Ajatukset on jotensakin haikeita, aika meni niin nopeasti, vaikka sainkin vielä sen vuoden mittaisen vapaan. On tässä ollut kyllä sopeutumista, onneksi työkaverit on se suola, miksi töissä on useimmiten kivaa. Ja onhan se itse työkin tietysti tärkeää, enkä valita palkastakaan. Toisaalta oli ihan kiinnostavaa nähdä, että kolmasosallakin tuloista pärjäsi ihan hyvin vuorotteluvapaan ajan.

      Poista