Kauan vai kauas?

oman kylän peltoja

Katson ympäristöäni hyvin eri silmin ympäristöäni nyt, kun mietin miten kunkin matkan taittaisin, jos olisin jalkaisin liikenteessä. Tuttu reitti on aivan erilainen, kun sen autolla hurauttamisen sijaan käveleekin. Myös ero pyöräilyn ja kävelyn välillä on huomattava, vaikka voisikin käyttää pitkälti samoja reittejä. 

Jos ajattelee pelkästään kulkemiseen kuluvaa aikaa, ei kävely ole ykkössijalla heti, kun matka on enemmän kuin pari kolme kilometriä. Kun puhutaan yli 10 kilometrin matkoista, saa aloitteleva kävelijä varata aikaa niin paljon, että järki karkaa yhä kauemmas. Tottunutkaan kävelijä ei voi kiristää tahtia määräänsä enempää ja apostolinkyydin hyödyt on haettava jostain muualta kuin ajankäytöstä, tai on pistettävä juoksuksi. Viime mainittu ei kuulu suunnitelmiini.

Hyötyjä on kuitenkin olemassa. Auton polttoainetankki ei vajene yhtään, jos auto seisoo kotipihassa. Jos työmatkan kävelee päivittäin toiseen suuntaan ja käyttää autoa toiseen suuntaan työvuorojen ollessa sopivasti ketjussa, bensakulut ainakin laskevat. 

Raittiin ilman hyötyä ei voine kiistää, mutta silloin täytyy välttää nelostien laitaa, siellä saa niellä pakokaasuja ikävän paljon. Olen kävellyt nyt muutamaan otteeseen parin kilometrin pätkän tätä Suomen valtaväylän laitaa, eikä se ole kovin miellyttävää. Rekkoja kulkee tasaiseen tahtiin, meteli on niin kova, ettei matkamusiikkini kuulu ja tunnen tarvetta kävellä vielä pientareenkin ulkopuolella muutamien autoilijoiden mentyä liikuttavan liki. Ihmiset näyttävät kyllä puuhailevan ajaessaan mitä merkillisempiä asioita. Onneksi voin valita muutaman eri reitin välillä, kuinka työmatkaa kuljen.

Näin yövuoroviikolla ei töihin ole mukava kävellä, sillä vuoro alkaa hyvin myöhään illalla. Aamulla olisi kyllä kiva kävellä kotiin, mutta silloin auto jäisi väärään päähän ajatellen mahdollisia päivämenoja ja taas iltaista töihinmenoa. Toisaalta minun on kyllä pian luovuttava ajatuksesta, ettei pimeässä voisi kävellä, tai saan jatkaa projektiani keväällä.

Koska halusin lisätä kilometrejä henkilökohtaiseen kävelymittariini tälläkin viikolla, kävelin eilen kaupungista kotiin. Aivan kuten työmatkakin oli minulle uusi käveltäväksi vielä jokunen viikko sitten, myös matka kaupungista kotiin taittui nyt aivan ensimmäistä kertaa kävellen. Menin aamulla asioille keskustaan bussilla ja asioiden hoiduttua pistin tossua toisen eteen kotimatkan verran. 

Oli todella hieno sää, aurinko paistoi ja tuuli hyvin navakasti länsilounaasta, kun pistin torin laidalla puhelimeni Walkmeter-sovelluksen päälle kello 11.27. Poikkesin heti alkajaisiksi Sepänkadun Tallinnan kauppaan ostamaan hyvää juotavaa mustikkajogurttia matkaevääksi ja suuntasin Viitaniemeen, jossa on Martti Korpilahden polun alkupää, tai loppu, miten vain. 

Vaikka olen asunut näillä seuduin jo melkein puolet elämästäni, en ollut koskaan liikkunut jalkaisin Tuomiojärven rannalla. Uimaranta oli syyspäivänä tyhjä, samoin muutama tenniskenttä. Huomioin frisbeegolfradan jyrkässä metsäisessä rinteessä. Polku kulkee entisen Tuomiojärven leirialueen halki ja näin ensimmäistä kertaa avantouintiseuran uintipaikankin. Olen käynyt vain Tikkakosken uimapaikalla niinä vuosina, kun ahkerasti avantouin. 

Polku päättyy Saarijärventien varteen vähän ennen Mankolaa, jossa on nyt uusi koulukompleksi ja paljon uudisrakentamista. Tässä kohtaa huomasin, että puhelimen kävelysovellus oli sekaisin kuin seinäkello. Sen mielestä olin kävellyt 43 minuuttia ja matkaa oli taittunut 8 km. Mukavaltahan se kuulosti, mutta oli päin mäntyä, sillä reittijälki poukkoli Tuomiojärvessä olevalle saarelle ja Palokkajärven itäpuolelle. Aika kyllä piti paikkaansa, mutta arvelin kulkeneeni noin 3,5 km. Puhelimen näytössä luki jotain turkasen pienellä präntillä, jota en siinä tuulessa alkanut tulkata, vaan jatkoin pelkän ajanmittauksen varassa. Myöhemmin tutkin tilanteen kotona ja iPuhelin vaati laitteen uudelleenkäynnistämistä. 

Kotimatka sujui aurinkoisessa säässä mukavasti, vihreä Jyväskylän liikenteen Linkki nro 22 meni ohitseni ja tuli vastaani aika monta kertaa, mikä piti hyvin mielessä sen, kuinka vähän järkeä on kävellä tällaista matkaa, jollei järki ole juuri kävelemisen harjoittelemisessa. Kevyenliikenteen väylät on meillä päin rakennettu usein niin, että niillä tulee kävelleeksi monta pientä mutkaa ja mäkeä enemmän kuin autolla menisi tietä pitkin. En puhu pelkästään alikuluista, mutkia ja mäkiä on aivan rakentamalla rakennettu esimerkiksi Kirrissä. 

Matkan ainoa osuus, jolla ei ole kevyenliikenteen väylää on 2,4 km mittainen ja sen kohdan yritin pistellä menemään rivakkaa tahtia. Alkuiltapäivän hetkenä liikennettä ei ollut kovin paljon. Tiessä ei tuolla kohdin ole piennarta lainkaan, tiemerkintä on maalattu joltisellakin tarkkuudella aivan asvaltin reunaan ja siitä heti alkaa kalteva ruohikkoreuna. Muutamia kertoja väistin suoraan ruohikkorinteeseen, kun autoja tuli letkoissa molempiin suuntiin ja minun vuokseni vastaantulijoiden olisi pitänyt hidastaa melkein pysäyksiin. 

Olin kotona 2 tuntia 48 minuuttia myöhemmin. Matkan aikana pistäydyin lyhyesti marketin aulassa, vastasin puheluun ja pariin viestiin, otin muutaman valokuvan, katselin tuuliselle järvelle ja solmin kengännauhoja muutamaan otteeseen. Koska GPS oli sekaisin, mittasin matkan karttaohjelman mittatyökalulla ja sain tulokseksi 13,6 km. Lisäsin sen kokonaiskilometrimäärään, jota olen alkanut kartuttaa ensimmäisestä työmatkakävelystäni, jonka tein 10.9. Nyt kilometrejä on kasassa 85. Ynnään tulokseen mukaan vain nämä kävelemällä kävellyt "harjoituskilometrit", en tavallisia arkipuuhissa tulevia matkoja, joita vívofitini kyllä jonkunlaisella holkkumalla kirjaa ylös. 

Tulin nyt ajatelleeksi, että minunhan on lakattava ajattelemasta kävelemiseen käyttämääni aikaa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin sinne minne olen menossa. Kun tarkoitukseni on tulevaisuudessa kävellä 770 km Espanjassa, ei siinä minuutteja lasketa, ei edes tunteja. Kävely itsessään on tarkoitus. Niinpä nyt hylkään kellon tuijottamisen ja ajattelen vain sitä, miten metreistä tulee kilometrejä ja opettelen nauttimaan tiestä tai polusta edessäni. 

Aloitan toivottavasti eeppisiin mittoihin kasvavan suosittelusarjan kappaleista, joita ehdottomasti kannattaa kuunnella kävellessään. Ensimmäisenä kunnian saa Shania Twain kappaleellaan That don't impress me much. Tässä tsipaleessa on juuri sopiva rytmi sille, että askelta vähän ripeyttää ja neljän minuutin ajan tie jää taakse hieman nopeammin. Ja onhan Shanian pilkkupuku aika hot. Ihan vielä en sellaista pukisi päälleni, mutta ehkä 770 kilometriä myöhemmin. Tai ehkä en silloinkaan. 

Maailman kirjat ovat sekaisin, minulla on PT!

Kerroin Campasimpukka-blogissani heinäkuussa, että kaipaisin PP:tä, personal pakkaajaa, joka komentaisi minua pakkaamaan laukun hyvissä ajoin ennen matkaa. Sellaista ei ole ilmaantunut ovelle tarjoamaan palveluksiaan. Samassa postauksessa mainitun PT:n minä olen kuitenkin hankkinut itselleni. En elävää ihmistä, vaan pienen ranteeseen tulevan aktiivisuusrannekkeen. Olen aina ollut jossain määrin vempeleorientoitunut, mutta yleensä aika pian kyllästynyt gadgetteihin. Tähän en aio kyllästyä ihan pian. Päättämällä se hoituu. 

Garmin vívofit on tullut talouteen yhteistyössä Garminin ja Gigantin kanssa. Sanottakoon heti kättelyssä, että sana yhteistyö on ymmärrettävä niin, että Garmin on inkkeen valmistanut, Gigantti asettanut ostamiselle alttiiksi ja minä olen hoitanut sortumis- ja maksamispuolen. Homma on siis mennyt markkinavoimien lainalaisuuksia noudattaen, kaikki mainostus taikka käänteistyytyväisyys, mikäli sellaista ilmenee, on vilpitöntä kuin vasikan katse. 

Ranneke on ollut minulla nyt reilun viikon verran ja olen oppinut siltä jo monta asiaa. Minun piti päivittää iKoneeni käyttöjärjestelmä, että PT suostui ylipäätään mihinkään. Sain kyseisen homman hoidettua ihan itse, mitä pidän melko suurena ihmeenä. Alikersantti oli suorastaan ällistynyt, kun en viikko sitten lauantaiaamuna tarvinutkaan apua, jota edellisiltana anelin.

Laite määritteli minulle alkutietojen perusteella päivittäisen askeltavoitteen, joka on niin vaatimaton, etten kehtaa sitä tässä kertoa. Voin kertoa sitten myöhemmin, jos se joskus siitä paranee. Luulen, että etana ja kilpikonnakin saisivat  vaativammat tavoiteluvut. Ranneke ei valvo vain päiväaikaista aktiivisuuttani ja ennen kaikkea passiivisuuttani, vaan myös yöllistä untani. Se rekisteröi kaikki vaakakierteeni ja havahtumiseni niin, että aamuisin käppyrää katsellessa voisi päätellä, etten ole nukkunut silmällistäkään. Minun pitää myös antaa itselleni arvosana heräämismielialastani, valittavina ovat hymynaama, peruslukemat tai nyrpeä naama.

Päivän aikana vívofit laskee askeleeni ja kun jos pääsen tavoitteeseeni, se antaa minulle virtuaalipränikän, kun synkronoin rannekkeen iKoneeni kanssa. Se houkuttelee minua interaktiivisuuteen muiden rannekeuskovaisten kanssa, mutta sitä päivää ei ihan heti ole näköpiirissä, että liittyisin mihinkään kanssakannustusporukkaan. Sanokaa teidän sanoneen sitten, kun kerron liittyneeni johonkin keskinäisen kehun kerhoon.

Päiväaikaan laite kyttää minua herkeämättä ja punainen palkki näytön ylälaidassa alkaa kasvaa sitä myöten, mitä mukavammaksi tunnen oloni. Kun makaan aivan viattomasti sohvalla, vívofit on sitä mieltä, että tarttis tehdä jotain. Kun töissä istun rauhallisesti työtuolissani, siinä aikuisten ihmisten tuolissa, ranneke tahtoo ilmaista, että nousepa ylös ja kävele vaikka paikallasi ja heiluttele käsiäsi idiootin näköisesti rytmikkäästi muutamia minuutteja. Ja minähän teen niin, paitsi jos kollegoita on paikalla, paitsi se yksi, jolla on samanlainen ehdonalaisvahti ranteessaan. Hän kyllä ymmärtää, miksi täysin mukavasti istuva ihminen yhtäkkisesti ponnahtaa ylös ja alkaa sätkiä järjettömästi.

Rannekkeen voi pitää ranteessaan 24/7 (ai, että kerrankin pääsin käyttämään tuota ilmaisua), suihkussa, uidessa ja varmaan saunassakin (minä en juurikaan sauno). Se siis toimii näiden toimien jälkeenkin, mikä on merkillepantavaa. Pariston luvataan toimivan vuoden verran, joten ihan päntiönään sitä ei tarvitse vaihtaa, eikä ihmisparka ole jatkuvasti laturin armoilla.

Toistaiseksi olen tyytyväinen ostokseeni. Synkronoin laitteen muutaman kerran päivässä, kun muutenkin olen iKoneeni äärellä. Pakkauksessa ei ollut minkäänlaista käyttöohjetta, vain paperipala, jossa oli nettiosoite, joka neuvoo kuinka pääsee parittamaan laitteen tietokoneensa tai puhelimensa kanssa. Minun iLuurini on niin antiikkinen, ettei se pääse samoihin piireihin vívofitin kanssa. Myyntipakkauksessa oli pieni palikka, joka laitetaan tietokoneen USB:hen, sen kautta rannekkeen synkronisointi toimii Garmin-tilille, johon täytyy luoda käyttäjätunnukset. Voi jestas, miten paljon ihmisellä täytyy olla tilejä ja käyttäjätunnuksia? 50 lienee ihan minimimäärä? Taas yksi salasana unohdettavaksi.

työmatkalla sumuisena aamuna

Minne menossa?

En muista enää milloin ensimmäisen kerran kuulin Camino de Santiagosta, pyhiinvaellusreitistä pohjoisessa Espanjassa. En muista sitäkään, koska aloin haaveilla sen kävelemisestä, siitä on ainakin 10 vuotta. Neljä vuotta sitten haaveeni kokivat melkoisen täräyksen sillä sekunnilla, kun putosin työpaikan rappusissa ja oikea nilkkani murtui pahasti. Tapaturman jälkeisestä leikkauksesta herättyäni (heti sen jälkeen, kun muistin, että kotiin pitää soittaa) mieleeni iski ajatus, että caminosta on sitten varmaankin luovuttava. Sanoin sen minut leikanneelle kirurgille hänen tullessaan katsomaan minua. Hän sanoi minulle rauhoittavasti olevansa niin hyvä, että nilkka tulee kyllä kuntoon. Pidin hänen itsevarmuudestaan ja vastasin, että hyvä on, luovun sitten haaveestani tulla ballerinaksi. Älytöntä miten huonoja vitsejä ihminen päästää suustaan lääkepöllyissään. Hän oli samaa mieltä, että 44-vuotiaana voin luopua siitä haaveesta aivan hyvin. 

Pari ensimmäistä vuotta nilkan tärväämisen jälkeen en ajatellut kävelemistä kuin välttämättömänä pahana, enkä todellakaan uskaltanut helliä haavettani espanjalaisten maisemien halkomisesta apostolinkyydillä. Kolmantena vuonna huomasin, etten enää varo jalkaani, en mieti kummalla ponnistan ojan ylitse. Huomasin ottavani pieniä hyppyaskelia rappusissa, en tosin niissä, joissa kohtasin maan vetovoiman tuhoisin seurauksin. Niissä nimenomaisissa rappusissa pidän edelleen visusti kiinni kaiteesta. 

Jokainen minut tunteva ihminen tietää, ettei minua ja urheilullisuutta tule mieleen ajatella samana päivänä. Minussa ei ole tippaakaan kilpailuviettiä, en suurin surminkaan halua osallistua  mihinkään sisätiloissa suoritettavaan liikuntaan, eivätkä joukkuelajit ole minun juttuni. Ainoa validi uudenvuodenpäätökseni koskee sitä, etten koskaan mene enää aerobic-tunnille. Lupasin näin 31.12.1989 ja se pitää edelleen. Tosin asiaa helpottanee se, ettei aerobic-tunteja ole taidettu pitää enää 20 vuoteen. Mutta ymmärtänette pointtini. 

Nyt olen kuitenkin tehnyt vakaan päätöksen, että minähän kävelen Camino de Santiagon omin jaloin, joista toinen on tavallinen kinttu ja toisessa on titaanilevy ja nippu ruuveja tukena. Tähtään vuoden 2016 kevääseen, jolloin täytän 2x25 vuotta. Jos toiveeni toteutuu, olen perillä Santiago de Compostelassa syntymäpäivänäni. Vielä en tiedä kuinka kauan varaan aikaa noin 770 kilometrin kävelemiseen ja taivallanko sen yksin vai jonkun muun kanssa. Tällaiset pikkuseikat tarkentuvat lähempänä kevättä 2016. 

Tästä alkaa valmistautumiseni pyhiinvaellukseeni, jonka tarkoitusta en vielä tiedä. Olen aloittanut kävelyn lisäämisen ja muutenkin muuntautumiseni sohvan paikallaanpitäjästä matkakävelijäksi. Jos haluat seurata matkaani, tule toistekin CampaCaminoon. Jätä kommentti, jos sinulla on minulle vinkkejä tai kysymyksiä. Edesottamuksistani keittiössä ja matkailun parissa voi lukea toisesta blogistani, Campasimpukasta, joka on yhteinen hanke puolisoni Kammenpyörittäjän kanssa. Siellä pyöräily on edelleen kantavana voimana etenkin keväästä syksyyn, kun ammattipyöräilyssä ajetaan suuria ympäriajoja.